Ja tänään on taas niitä päiviä... Tai pikemminkin eilen. Itkin koko illan pää punaisena kokkiniilikirvojen julmaa kohtaloa... Enkä edes tiennyt, oliko syytä. (Kokkiniilikirvathan ovat pieniä hyönteisiä, joista valmistetaan mm. väriaineita karkkeihin, jos joku ei näin itsestäänselvää asiaa sattunut tietämään =)) Mietin vain, käytetäänkö sattumoisin näitä kirvoja myös vaatevärjäyksessä...

Mietin nykyään oikeastaan ihan liikaa, missä on mitäkin. Aloitin kasvissyönnin jonkin aikaa sitten, ja jotenkin sen jälkeen lisäaineiden tutkiminen on luisunut ihan mahdottomaksi. Kaikessa on kaikkea ja ainakin kaikki on valmistettu kaikesta ja kaiken avulla...

Joskus tuntuu, kuin kahlaisi loputtomassa suossa... Eikö se lisäainelista koskaan pääty? Tai pikemminkin lista, missä kaikkialla voi olla eläimiä... Joskus harmittaa... Kun aloitin kasvissyönnin, ajattelin, että kaikki olisi hyvin. Että nyt varmasti tekisin oikein. Missäpä muualla eläimiä käytettäisiinkään kuin liha- ja nahkatuotteissa... Niinpä. Naiivia.

Joskus tuntuu siltä, että haluaisi takaisin entisen elämän. Kun ei ajatellut koko ajan, missä ruoka-aineissa on mitäkin ja mikä on riistoa. Ja mitä pitäisi tehdä, mikä olisi oikein. Eikä tavinnut joka päivä riidellä vanhempien kanssa siitä, voiko syödä keksejä, joissa on heraa.

Silti en voisi luopua kasvissyönnistä... Se olisi jo liian myöhäistä. Pelkkä lisäaineiden mahdollinen eläinperäisyys tuottaa sen verran pahoja tunnontuskia, etten voisi kuvitellakaan, että luopuisin tästä. Mutta helpotuuko tämä koskaan? Toivotaan, kuten kuuluisassa kappaleessa....